Raakaruokabloggaaminen jää nyt vähemmälle huomioon koska nyt kiinnostaa kirjoitella pääaiheesta eli joogasta. Aloitan kohta tyttäremme Jennin kanssa Rööperin Aamujooga-nimikkeellä aamumysore tuntien pitämistä Helsingin Merimiehenkadulla numerossa 21.
Otsikon kysymys on tarkoitettu kaikille lukijoille. Kommentoikaa ihmeessä kun olette lukeneet tämän. Kuulen usein huomautuksia Astangajoogan fyysisestä vaatimustasosta. Se on monien mielestä liian rankkaa heille. Muistan itse ensimmäisen kokemukseni vuonna 1995. Se oli parin tunnin ohjattu sarja. Olin itse mielestäni aika hyvässä kunnossa ja siihen aikaan sekä tanssin että harrastin Kundaliinijoogaa. Kuitenkin tunnin jälkeen olin niin loppu, että vannoin etten tule koskaan takasin. Se oli siis oikeasti rankkaa. Koko 90-luku taisi olla alkeisopetuksen puolesta aika rankkaa. Sitä en kiistä. Myöhemmin jatkoin astangan huomattavasti helpoimmissa merkeissä ja tapa jäi päälle. Päivittäinen harjoittelu täyttää kohta 13 vuotta.
Kun myöhemmin pääsin mukaan ohjaamaan seurasin tietenkin isompien poikien mallia aluksi. Elämä toi kuitenkin eteeni poikkeavia opetustilanteita. Olen todella kiitollinen niille ikäsenioriryhmille , jotka tilasivat minulta joogaohjausta ensimmäistä kertaa noin kahdeksan vuotta sitten. Siinä minulla oli huone täynnä ihmisiä joille käsien nostaminen hartiakorkeuden yli oli jo rasitus. Sinä hetkenä kaikki oppimani ohjeet ryhmän vetämisestä oli tasan nollan arvoista. Oli kuunneltava tilannetta ja toimittava juuri heidän ehdoilla. Tulos oli paljon naurua, iloa ja onnellisia tätejä ja setiä. Aivoni oli saanut kolahduksen, voiko näin todella tehdä?
Opettaminen on taidetta enemmän kuin tiedettä. Muistan edelleen lämmöllä lukion matikan opettejani. Hänelle oli niin itsestään selvä asia että oppilaat oppivat, ettei hän koskaan hermostunut eikä tinkinyt matikan sisällöstä. Hän rakasti opettamista niin paljon, ettei mikään häntä häirinnyt ja hän sai meidät matikan lumoihin. Matikan opettejani on edelleen esikuvani opettamisessa.
Onko siis mahdollista kuunnella ja tarkkailla oppilaita niin hyvin, että tajuaa miten vinyasat ja asennot pitää opettaa. Nykyisin useimmissa joogasaleissa opetetaan alkeet ohjatusti. Se tarkoittaa, että liikunnallisesti lahjakkaat omaksuvat opetuksen melko helposti koska he pystyvät mukautumaan ohjaajan sanelemaan tempoon. Fyysisesti heikommat eivät pysy mukana ja hengästyvät ja saattavat jopa hätääntyä tyyliin "tästä ei tule mitää". Entäs jos voisimme ottaa aina muutama aloittelija kerrallaan ja opettaa heille vain pieni (tai suurempi) pala kerrallaan? Jos antaisimme heidän alusta alkaen seurata omaa tempoaan? Annetaan heille lisää purtavaa siinä tahdissa kun he sulattavat jo oppimansa.
Tänä päivänä useimmissa saleissa on hyväksytty tosiasia, että alkeiskurssin jälkeen suurin osa eivät jatka. Onko pakko olla näin?
Jos olet joskus aloittanut Astangajoogan mutta lopettanut pian sen jälkeen, olisi mielenkiintoista kuulla taustaa. Kommentoi!
Jatka hengittämistä!
Otsikon kysymys on tarkoitettu kaikille lukijoille. Kommentoikaa ihmeessä kun olette lukeneet tämän. Kuulen usein huomautuksia Astangajoogan fyysisestä vaatimustasosta. Se on monien mielestä liian rankkaa heille. Muistan itse ensimmäisen kokemukseni vuonna 1995. Se oli parin tunnin ohjattu sarja. Olin itse mielestäni aika hyvässä kunnossa ja siihen aikaan sekä tanssin että harrastin Kundaliinijoogaa. Kuitenkin tunnin jälkeen olin niin loppu, että vannoin etten tule koskaan takasin. Se oli siis oikeasti rankkaa. Koko 90-luku taisi olla alkeisopetuksen puolesta aika rankkaa. Sitä en kiistä. Myöhemmin jatkoin astangan huomattavasti helpoimmissa merkeissä ja tapa jäi päälle. Päivittäinen harjoittelu täyttää kohta 13 vuotta.
Kun myöhemmin pääsin mukaan ohjaamaan seurasin tietenkin isompien poikien mallia aluksi. Elämä toi kuitenkin eteeni poikkeavia opetustilanteita. Olen todella kiitollinen niille ikäsenioriryhmille , jotka tilasivat minulta joogaohjausta ensimmäistä kertaa noin kahdeksan vuotta sitten. Siinä minulla oli huone täynnä ihmisiä joille käsien nostaminen hartiakorkeuden yli oli jo rasitus. Sinä hetkenä kaikki oppimani ohjeet ryhmän vetämisestä oli tasan nollan arvoista. Oli kuunneltava tilannetta ja toimittava juuri heidän ehdoilla. Tulos oli paljon naurua, iloa ja onnellisia tätejä ja setiä. Aivoni oli saanut kolahduksen, voiko näin todella tehdä?
Opettaminen on taidetta enemmän kuin tiedettä. Muistan edelleen lämmöllä lukion matikan opettejani. Hänelle oli niin itsestään selvä asia että oppilaat oppivat, ettei hän koskaan hermostunut eikä tinkinyt matikan sisällöstä. Hän rakasti opettamista niin paljon, ettei mikään häntä häirinnyt ja hän sai meidät matikan lumoihin. Matikan opettejani on edelleen esikuvani opettamisessa.
Onko siis mahdollista kuunnella ja tarkkailla oppilaita niin hyvin, että tajuaa miten vinyasat ja asennot pitää opettaa. Nykyisin useimmissa joogasaleissa opetetaan alkeet ohjatusti. Se tarkoittaa, että liikunnallisesti lahjakkaat omaksuvat opetuksen melko helposti koska he pystyvät mukautumaan ohjaajan sanelemaan tempoon. Fyysisesti heikommat eivät pysy mukana ja hengästyvät ja saattavat jopa hätääntyä tyyliin "tästä ei tule mitää". Entäs jos voisimme ottaa aina muutama aloittelija kerrallaan ja opettaa heille vain pieni (tai suurempi) pala kerrallaan? Jos antaisimme heidän alusta alkaen seurata omaa tempoaan? Annetaan heille lisää purtavaa siinä tahdissa kun he sulattavat jo oppimansa.
Tänä päivänä useimmissa saleissa on hyväksytty tosiasia, että alkeiskurssin jälkeen suurin osa eivät jatka. Onko pakko olla näin?
Jos olet joskus aloittanut Astangajoogan mutta lopettanut pian sen jälkeen, olisi mielenkiintoista kuulla taustaa. Kommentoi!
Jatka hengittämistä!
Olen seuraillut raakaruokablogia useaan otteeseen, ja en ole sinne koskaan kai kommentoinut, niin tulkoon puumerkki tähän. Sain ensimmäisen joogakokemukseni vasta tässä kuussa, joka perustui astangaan (vähemmän akrobaattinen, ilmeisesti). Ei tosin joogasalilla, vaan jossain uimahallin "hot" ..salilla.. käytävällä jossa on sermit, epämiellyttävät pukuhuoneet ja lastenaltaasta kuuluu kiljunta ja karjunta. Olin valmiiksi jo kurkkuani myöten täynnä mediassa tullutta 'kokeile joogaa stressiin' lausetta, mutta yritin pitää mielen avoimena ja hei, se oli kivaa. Lapsien karjuntaa ei enää kuulunut, liikkeet tuntuivat ihanilta kropan kireyksiin ja olin hämmästynyt ohjaajan sanoessa 'namaste' että tunti oli jo ohi.
VastaaPoistaOlen harrastanut säännöllisesti vasta n 1/2 v. ja oletin astangamaisen joogan olevan fyysisesti ulottumissani, mutta luulen rentouttavan ja hyvän fiiliksen lähteneen kivan ohjaajan lisäksi itsensä haastamisesta; tasapainosta, keskittymisestä. Ei 'tästä ei tule mitään' tai kellon katselua, vaikka juuri yksilöohjausta ei saanut tai hengitystä osannut (ja muutamalle muulle ei-tule-mitään-lajille olenkin sanonut ei kiitos). Parin kokeilukerran jälkeen onkin ensi vuonna päästä kokeilemaan intensiivikurssia tai joogaa ihan jooga-joogasalilla. Sen mitä olen pääkaupunkiseudun tarjontaa tutkinut niin ongelmana on hinta. Kuntoutuseläkelläisellä sarjakortit yksinkertaisesti ovat taloudellisesti ulottumattomissa jos haluaa panostaa myös luomuruokaan. Tämä teksti oli silti innostava, joten jään kyttäämään josko rahatilanne antaisi periksi sille intensiivikurssille. Tulipas tarina, toivottavasti se ei haittaa. Kiitos ja hyvää uutta vuotta!
Saisko tämänkin Blogilistalle, kiitos!
VastaaPoista- siiri
Tarkoitatko raakablogin? Jos näin niin se on syomiseniloa.blogspot.fi.
PoistaTerv.Magnus
Minä olen käynyt astangan alkeiskurssin useita kertoja. Lopetan aina kesken, koska tunnit menevät opiskelun kanssa päällekäin tai laiskistun, enkä jaksa juosta toiselle puolelle kaupunkia tunnille. Nyt asun tien toisella puolella joogasalista ja kävisin siellä mielelläni vaikka joka päivä. Varsinkin kun tunteja (ei tosin aina astangaa) on monina päivinä ja aikoina. Ryhmäkin on mukavan pieni ja olen oppinut enemmän lyhyemmässä ajassa kuin isommissa ryhmissä.
VastaaPoistaOpiskelijalla esteeksi meinaa tällä kertaa tulla raha. Tunnit maksavat huomattavasti enemmän, kuin pystyisin budjetoimaan harrastukseen. Päätin tehdä hieman radikaalin ratkaisun ja myydä salaa vanhempieni minulle (hamassa tulevaisuudessa käytettäväksi) hankkimaa rahastoa. Järkeilin niin, että terveys on paljon parempi sijoitus.
Itselleni ja monelle muulle, joiden kanssa olen astangasta puhunut, yhtenä yllättävän spesifinä esteenä tuntuu olevan alaspäin katsova koira -asennon hankaluus. Käsivoimat eivät meinaa riittää, reiden ovat liian kireät... Itse nyt jotenkin onnistunut saamaan asennon mukavaksi.
Täytyy myös muistaa, että kaikille jooga ei (sillä hetkellä) sovi. Puhun siis asenteista, en fyysisistä esteistä. Välillä toivoisin että nekin, jotka aina lähtevät ennen loppurentoutusta (tai sen aikana!!) jättäisivät koko harrastuksen, kun eivät sitä osaa arvostaa.
Onnea Magnus uudelle salillesi ja blogillesi!
VastaaPoistaMinusta esittämäsi idea kokeilla jo alkeistunnilla omaan tahtiin tekemistä on hyvä. Varmasti se vaatii pientä ryhmäkokoa ja ohjaajalta paljon tarkkaavaisuutta. Enkä sitten tiedä, voiko astangan perinteesta tuolla tavalla "luistaa". :) Astangaan kun tuntuu olevan niin sisäänkirjoitettuna tarkkaan laskettu tempo ja ehdottomasti tietyssä järjestyksessä etenevät asanat. Itse en tykkää hengitysten ääneen laskemisesta, ja kun lopulta pari vuotta alkeistasolla kiduttuani etenin mysore-tunneille, alkoi joogassakin olla jotain järkeä. Moni varmasti lopettaa ennen sitä.
Onhan se tieto, että astanga on fyysisesti rankka laji. Olen harrastanut sitä vuodesta 2004, välillä on ollut taukoja. Toisinaan joogaharjoitus on sattunut enemmän kuin tehnyt hyvää, siis psyykkisessä mielessä, ja silloin en ole harjoitellut vaan antanut itselleni mahdollisuuden tehdä muuta. Astangaharjoitus ei siis automaattisesti sovi kaikille ja kaikkialla eikä harjoitus paranna kaikkia vaivoja ja ongelmia, vaikka minullekin on monesti sanottu: "practise, practise, practise!" Se tuntuu olevan yleisratkaisu kaikkeen.
Hankalista asanoista: vinyasat ovat mun mielestä tosi rankkoja. Ja niitä pitää sitten änkeä joka väliin! Pulssi nousee ja verisuoni pullistuu päästä eikä joogan rauhallisuudesta ole enää tietoakaan. Ehkä seuraavan kymmenen harjoitusvuoden aikana olen kehittynyt niin pitkälle, että jaksan punnertaa niitäkin ilolla... sitä odotellessa.
Joo, ja ai niin, sekin minua toisinaan vaivaa astangatunneilla, että ohjaajat ikään kuin "kyttäävät" tilaisuutta tulla avustamaan. Taas joku kimpussa, kun juuri on päässyt hyvään meditatiiviseen vauhtiin. Joskus avustaminen on ihan paikallaan ja kaikki asanat eivät edes onnistu ilman avustamista, mutta hei - minä sitä harjoitusta teen eikä se perhanan ohjaaja. Antakaa ihmisille tilaa hengittää, niin kyllä ne hengittää. :)
Kaikesta huolimatta jooga on mahtavan hieno juttu. Mulla se on muuttanut ei enempää eikä vähempää kuin koko elämäni.
Kiitos hienosta kommentista!
PoistaPieni huomautus sanasta tempo. Tempo kuva vauhtia, siis se vauhti millä oppilas itse hengittää. Tämä on oma valinta oman mieltymyksen ja kyvyn mukaan. Tempo siis ei ole sisäänrakennettu harjoitukseen. Perinne on se, että oppilaat etenevät omassa harjoituksessa omaan vauhtiin. Alkeisopetus ohjattuna tuntina on uudempi keksintö eikä kuullu perinteeseen.
Ilman pitkitettyä ohjattu-vaihetta oppilas ei ehdi lopettaa ennen kun hän pääse perinteiseen vaiheeseen eli mysoreharjoitukseen. Niin kuin itse totesit, mysoreharjoitus on se juttu.
Magnus
Hyvä aloitus blogille, Magnus!
VastaaPoistaTäällä Berliinissä shaalassa, jossa harjoittelen, astanga aloitetaan yksilöllisesti. Käytännössä "alkeiskursseja" ei järjestetä ollenkaan, vaan astangan voi aloittaa milloin vaan. Samoin opetus on pelkästään mysoreopetusta tai no kerran viikossa on ohjattu "full primary". Tämä tarkoittaa siis, että tavalliselle mysoretunnilla on silloin tällöin vasta-alkaja, jolle opetetaan ykköstä sen verran, kun hänelle sopii. Joillakin se tarkoittaa "vain" aurinkotervehdys A:ta, jollain toisella tähän lisäksi muutamaa seisomasarjaa. Vastaavasti opetetaan myös loppuliikkeet eli ei suinkaan kaikkia kerralla, vaan itse asiassa aloitetaan lopusta päin. Aluksi tehdään vain kolme viimeistä.
Itse kun olen aloittanut astangan kurssimuotoisesti, suuri kynnys tuli alkeiden ja alkeisjatkon välillä. Ja harjoitus melkein pysähtyikin / loppui siihen, koska koin, että harjoituksesta tuli yhtäkkiä todella raskas ja voimat eivät vain meinanneet riittää. Toki harjoitus kasvatti voimaa, mutta itselleni tuossa vaiheessa olisi varmasti riittänyt vain muutama uusi asana lukuisien sijaan.
Eli kannustan todella kokeilemaan "uutta" tapaa opettaa! Kaikki eivät kuitenkaan opi/kehity samalla tahdilla.
Kiitos Marileena! Hauska kuulla miten teilläpäin tehdään. Muistan hyvin miten opetettiin siihen aikaan kun aloitit. Nautinnollisia harjoituksia sinne Berliiniin.
PoistaMagnus
Olin kirjoittamassa oman Berliinin kouluni tavasta hoitaa kurssit, mutta tarkemmin katsottuna tuossa yllähän se jo tuli, taitaa olla sama sali, jossa itse käyn =)
VastaaPoistaMinusta opetustyyleissä on molemmissa puolensa. Tavallaan joskus kaipaan sitä, että joogaharjoitus alussa todella oli aika rankkaa ja tahdissa oli pysyttävä -- mysoressa kun voi ottaa löysemmin, jos on laiskalla tuulella. Sitten taas toisaalta perfektionistina odotin kauan, ennen kuin siirryin mysore-harjoitteluun, mikä olisi pitänyt tehdä huomattavasti nopeammin.
Myös tuo kynnys eri alkeiden välillä piti ylittää. Jos tarjolla olisi jonkinlainen välimaasto tästä, niin että voi välillä käydä ohjatussa, sitten taas (aloittelijoiden?) mysoressa, se voisi olla hyvä.
Aloitin joogan Suomessa Annankadulla ja muutaman kerran sinunkin tunneilla, jotka olivat kyllä todella hyviä. Mielenkiinnolla seuraan tätä blogia!
Minulla astangajoogan aloittaminen tuntui monen vuoden aijan mahdottomalta ajatukselta. Olin nähnyt kuvia vaikeista asanoista ja ajattelin, että olen yksinkertaisesti liian kankea astangajoogaan. Vasta kun uskaltauduin alkeiskurssille kokeilemaan ymmärsin ilokseni, että jokaista asanaa voi aluksi helpottaa. Paljon myöhemmin opin senkin, että harjoitus tulee tehdä itseä kuunnellen vaikka naapurimatolla joku venyisi minkälaisiin solmuihin tahansa :D
VastaaPoistaAvainasemassa on siis hyvä opettaja, joka painottaa sitä, että jokaisesta asanasta on olemassa helpompi versio. Ainakin minulla aluksi tekeminen meni helposti liialliseksi suorittamiseksi ja väkinäiseksi vääntämiseksi. Minua on auttanut se, että opettaja muistuttaa tästä aika ajoin. Varsinkin aluksi oma kehontuntemus oli niin heikko, että tuli helposti yliojennettua polvia yms. Oli myös vaikeaa erottaa sitä milloin keho on oikeassa asennossa, sillä esimerkiksi ryhtini oli niin huono, että selkä suorassa istuminen sattui valtavasti. Tarvitsin aluksi ja tarvitsen vieläkin tähän opettajaa katsomaan milloin keho on luonnollisessa asennossa ja milloin ei, koska itse en tätä vielä aina tiedä :D Niin hassulta kuin se kuulostaakin.
Minä kävin ohjatuilla alkeistunneilla pari vuotta ennen kuin siirryin mysore harjoitukseen. Kohdalleni on sattunut pelkästään loistavia opettajia (Olen harrastanut joogaa kolmessa eri kaupungissa) ja kaikki ovat olleet osaltaan auttamassa minua saamaan elämäni takaisin :`) Kun kehon virheasennot oikeavat, myös psykologiset esteet elämässä lientyvät. Astangajooga opettajat tekevät loistavaa työtä!
Kiitos mainiosta kommentista!
Poista